Jokaiselle tulee varmasti jossain vaiheessa hetki, jolloin mikään ei onnistu. Minulle se oli "Kovanonnen tilkkupeitto". Olen varmaankin aloittanut työn Työväenopiston tillkukurssilla 1997. Malli on nimeltään"Hidden Welles" ja aloin tehdä mallia kolmiulotteisena.

Suunnittelin mallin ja kankaiden paikat huolella, mutta kun olin ommellut palat yhteen, niin niistä osa olikin ihan eri paikoilla. Virhe ei kuitenkaan ollut niin suuri ja näkyvä, että olisin ryhtynyt purkaushommiin.

Suunnitelin työhöni reunat kaitaleista. Aikomuksenani oli jatkaa reunakaitaleita kulmiin saakka ja tehdä ns. vinotkulmat. Ommeltuani kaitaleet työhön kiinni huomasin, että ne ovat liian lyhyet, eivätkä ne riitäkkään kulmiin saakka. Ratkaisin ongelman ongelman ompelemalla tähti-blokit kulmiin.

Nyt seuraa tarinan "verinen" osuus. Leikkasin leikkurillani ylimääräiset kaitaleet kulmista tähti-blokkien tieltä ja sain samalla kaksi isoa ja paljon vuotavaa haavaa vasempaan käteeni. En varsinaisesti leikannut käteeni, vaan sain ne haavat jotenkin muuten. Työ kuitenkin keskeytyi siltä päivältä.

Seuraavaksi aioin ommella kulmapalat paikoilleen, kun huomasin, että ne olivatkin liian pieniä. Ratkaisuksi ompelin niihin kaitaleet reunoihin, jotta niistä tulisi sopivan kokoisia. Ensimmäisistä kaitaleista tuli liian kapeat ja jouduin leikkaamaan uudet. Vihdoinkin päällinen oli valmis.

Toukokuussa 1997 harsin päälisen, vanun ja vuorin toisiinsa. Muistan illan, koska silloin tuli Suomi-Venäjä lätkämatsi ja Euroviisut. Teippasin ensin vuorin olohuoneemme lattiaan kiinni, päälle asetin vanun ja päällisen ja aloin harsimaan työtä. Harsin, harsin ja kontaasin koko illan. Euroviisutkin jo loppuivat ja edelleen harsin työtäni. Työn tehtyäni menin väsyneenä ja onnellisena nukkumaan.

Aamulla heräsin todella väsyneenä ja kankeana. Joka paikkaa särki kovalla lattialla kontaaminen. Aamukahvin juotuani otin työni esille ja laitoin sen tikkauskehikkoon. Oli päättänyt tikata työni käsin. Aloittaessani tikkaamista laitoin vasemman käteni työn nurjalle puolelle ja tunsin jotain omituista. Käänsin työni ympäri ja kauhukseni näin keskellä työtä 10 cm laskoksen keskellä vuorikangasta. Voi ..........Teki mieli repiä työ kappaleiksi, mutta ruttasin sen kaappin ja vannoin, etten ikinä enää koske siihen. Otin koiran ja lähdin lenkille. Itku silmässä kävelin pari tuntia ulkona.

Kotiin tultuani otin työn kuitenkin esille ja purkasin harsimukset toisesta päästä, silitin rypyn ja harsin työn kiltisti uudelleen. Nyt ei mitään voisi enää tapahtua, ajattelin tuolloin. Tikkasin työtä innolla aamulla, illalla, kotona ja mökillä. Jonain viikonloppuna anoppini tuli mökillemme ja esittelin työtä hänelle. Hetken päästä hän kysyi:" Mitä tuo valkoinen tuossa reunassa on?". Se oli steariinia. Olin tuonut työn mökille avonaisessa kassissa ja laittanut sen seinän viereen. Mökissä ei ollut sähköjä ja illalla oli laittanut seinässä olleeseen kynttilälampettiin kynttilän palamaan. Stariinia oli valunut kassiin ja läpi työni oikein kunnolla. Vanussa sitä oli aikamoinen möykky. Ratkoin varovasti yhden sauman auki ja leikkasin vanunpalan pois ja laitoin uuden tilalle. Ompelin sauman takaisin kiinni ja silitin steariini talouspapereiden välissä pois. Vihdoinkin työ tuli valmiiksi.

Vuonna 1998 ilmoitin työni näyttelyyn Kaapelitehtaalle. Meni tietysti katsomaan näyttelyä ja ensin ihmettelin, että missä työni oli. Kiertelin aikani huoneita, enkä nähnyt sitä missään. Vihdoin löysin sen. Se oli asetettu esille matalalle korokkeelle keskelle yhtä huoneista, Rypistettynä. Oli todella pettynyt. Malli ja kolmiulotteisuus eivät tulleet mitenkään  esille.

Toisen kerran työni oli näyttelyssä 1999, jolloin Vantaan Tilkkutiiraajat, johon kuulun, järjesti Tikkurilan Vernissa ensimmäisen näyttelynsä. Työt asetettiin esille ja numeroitiin. Kaikki oli valmista ennen, kuin huomasimme, että Kovanonnen tilkkupeitto oli ilman numeroa.

Lopulta annoin peiton Aku-enolleni 70-vuotis lahjaksi.

 

726913.jpg